Luokkanousu

Wihiii! Vihdoin se tapahtui! 16.11. agilitykisoista napattiin meidän viimeinen nolla ajalla -15,24 ja sijoitus 2/13 ja sitä myöten SERTin kanssa kakkosluokkaan!

Epätoivon siemenet on kylvetty, kasvatettu, unohdettu ja muistettu taas uudelleen niin monta kertaa,että kyllä nyt oli jo tämän aikakin. Sira oli niin hieno ! <3 Pieni spaanielini.

Eipä meillä muuta uutta tällä kertaa,treenit jatkuivat heti seuraavana päivänä ettei realiteetit pääse unohtumaan ;)

                                                                         <3

täällä ollaan!

Hengissä ollaan yhä,vaikka tämän osaston päivittäminen on hiukan jäänyt viivelle. Kesä sujui oikein leppoisasti ja nyt jo tunnustelemme syksyn tunnusmerkkejä ilmassa. Mitään ihmeellistä meille ei ole tapahtunut,joten siksi tännekään ei ole tullut päiviteltyä mitään. Mutta minua saa lähestyä kysymyksin/juttuideoin jos siltä tuntuu.

Tällä hetkellä treenaamme pelkästään agilitya ja pidämme mietintätaukoa tokon suhteen,katsotaan millä panoksella palaamme sen lajin pariin sitten joskus. Agility on tällä hetkellä se sydämen laji ja syksyn ryhmä+eritoten kouluttaja on aivan mahtava.

<3

uusi pieni jättiläisystävämme

kaverukset

On myös mahdollista,että tämä blogi täältä häviää joku päivä,koska juttuja tänne ei ilmesty. Mutta katsotaan sitä sitten jossain vaiheessa.

Ihanaa ja kaunista syksyn alkua ja jatkoa kaikille!

Kun sanoja ei löydy..

..löytyy kuvia

c.terhi

c.terhi

kuvaa edelsi pusutilanne,mutta tässä se ei oo yhtä suloisen näköistä. c.terhi

c.terhi

c.terhi

Kesä on alkanut lämpimästi töitten parissa. Treenailut on aikalailla jäänyt ja kisattu on agilityssa kahdesti. Kummistakaan ei mitään tuloksia. Sira on ollut kummallisen tottelematon viime aikoina ja tämän päivän kisoissakin _karkasi_radalta..en tajua enää mikä on vika. Tarvitsee ehkä vähän hengähtää,ennen kuin uskallan ajatella uusia kisoja. Ehkä me ei vaan voida kisata ulkona vaikkei tuo olevinaan niin paljon häiriöö otakkaan..? En tiedä. Sapettaa.

Kuvien myötä kohti kev..kesää!

Koska en keksi mitään kummempaa kirjoitettavaa niin päivitän elämäämme kuvien myötä.

Agilityn ryhmätreenit loppuivat ja nyt onkin suuri arvoitus milloin seuraavan kerran ryhmässä treenataan. Ryhmään päästiin (ja vielä tosi kivoja ihmisiä tuli ryhmään!) mutta peruin paikan,koska tuli ohjaajat,joiden kanssa hommasta tuskin tulisi mitään. Joten ajattelin,että parempi yrittää treenata yksin (tai no hyvässä seurassa harvojen ja valittujen kanssa) kuin maksaa turhasta ja kituuttaa ryhmässä.

Sira on saanut myös jopa 5 uutta kaveria,kaksi rhodea,kaksi russelia ja yhden sheltinalun. Paras kaveri Varpu on sairastanut kennelyskää jo pari viikkoa ja vielä noin viikko pitäisi karanteenia pitää ennenkuin kaverukset pääsee taas leikkimään.

Mutta siis kuvat puhukoon arjestamme,kun minä en jaksa puhua taikka siis kirjoittaa.

                         "Sira on tuommonen onnellinen hölmö!"

Myös kesämaha on saanut tulla taas osaksi elämäämme! Täältä tullaan biitsit!

                           

Puolet kymmenestä sekä jälleennäkeminen

Sira-Sirppana meni ja täytti jo kokonaiset viisi vuotta!

Lauantaina käytiin lenkillä entisen naapurimme ja heidän kahden englanninspringerin kanssa. Toisen näistä näin noin vuosi sitten,mutta toista en ollutkaan nähnyt sen jälkeen,kun he pois tästä muuttivat eli reilu neljä vuotta sitten. Oli siis ihanaa vihdoin päästä näkemään molempia. Mietin kyllä,että mahtaako muistaa enää minua,mutta eipä tainneet,olenhan tässä itsekin aika paljon muuttunut niistä ajoista. Mutta koirat oli kyllä pysynyt ihan samanlaisina luonteeltaan. Vaikka korvat olikin jo päässeet harmaantumaan ja tahtikin vähän hidastunut niin kyllä ne vielä omaksi itsekseen tunnisti.

Alma ja Elli. Näistä koirista se kaikki lähti. Näin voisi sanoa. Käytin näitä lenkillä lähes joka päivä ja voi että,miten se oli ihanaa.

 Elli. Elli oli aina vapaana kaikkialla. Se on äärettömän kuuliainen ja iloinen otus. Häntä heiluu turbovaihteella kokoajan ja tulee pienimmästäkin kuiskauksesta luokse. Elli jaksoi hakea palloa,keppiä,käpyä,mitä vaan vaikka koko päivän. Lumihangesta,nurmikolta,metsästä,järvestä,mistä vaan. Se jaksoi aina ja kokoajan. Ja olikin ihana huomata miten virkeä se oli yhäkin,vaikka vuosia on hälläkin jo ihan vähän vajaa 10. Silti toi kokoajan keppiä ja käpyä eteen heitettäväksi ja syöksyi viivana perään,kun heitti.

Alma. Alma on omien polkujensa kulkija. Vähän haastavampi vapaana pidettävä,kun hajut tuppaa viemään rouvan kuulon kokonaan. Mutta maailman lempein otus. Katsekin Almalla on pelkkää lempeyttä ja rakkautta. Alma kesti Siraakin,kun Sira oli ihan pieni ja rasittava (mitä se ei toki nyt ole). Alma ei ole se aktiivisin koira maan päällä,mutta voi miten ihana kainalokaveri se on. Almallakin vuosia jo 11 mittarissa ja vielä jaksoi koko lenkin ajan nuuskutella menemään omia seikkailupolkujaan.

Voi miten rakkaita koiria tuossa kuvassa onkaan. Lenkin loppuvaiheilla tuntui hetken,että Elli muisti minut. Se seurasi minun vierellä loppulenkin ajan ja tuijotti samalla "mitä sitten tehdään"-ilmeellä,kuin aina silloin ennenkin. Ja kun näiden koirien omistaja heitti minut kotiin lenkin jälkeen ja otin Siran takakontista,syöksyivät sekä Alma,että Elli heti vanhalle kotiovelleen. Olisipa hauskaa ja ihanaa,jos asuisivat yhäkin tuossa seinän takana. Mutta onneksi on mahdollisuus nähdä vieläkin näitä!